Valkoinen kuningatar

Teos: Valkoinen Kuningatar

Kirjailija: Philippa Gregory

Kustantaja: Bazar

Arvosana: 8 ½

Valkoinen kuningatar kertoo 1400-luvun ruusujen sodasta ja nimenomaan "vallananastajakuninkaan" eli Yorkin Edwardin alempisäätyisestä vaimosta, jonka suvusta tuli "nousukkaita" avioliiton myötä. Elisabeth, omaa sukukaan Woodville, myöhemmin Grey ja Rivers sekä Englannin kuningatar, omaksuu hovin tavat ja juonittelut äitinsä ja veljiensä avustuksella. 

Kirjan teki erilaiseksi se, että Elisabethin äiti uskoo peritytyvänsä Melusinasta eli veden jumaattaresta, ja niinpä Elisabeth on äitinsä tavoin taipuvainen turvautumaan taikauskoon ja eräänlaisiin perimmäisuskomuksellisiin tapoihin hädän tullen. Kyse ei ole varsinaisesti sellaisesta taikuudesta, jota ehkä ensin ajattelemme tai noidasta, jolla on yliluonnollisia voimia esim kädestä lähtevät tulipallot, ajatustenluku ja lentäminen, niin kuin vaikka Harry Potterissa. Kyse on pikemminkin taikauskosta, joista heidänkin mielestään puolet on totta ja puolet humpuukia, he vain eivät tiedä mikä milloinkin on sen todempi puoli, joten siksi pelaavat varmanpäälle. Esimerkiksi, silloin, kun Elisabeth kovasti tahtoi Edwardin itselleen, Elisabet kävi äitinsä neuvosta joka päivä nykimässä narua läheisen joen luota. Viimeisenä päivänä hän nosti joesta esineen, jossa oli viittaus kuninkaallisuudesta, eikä aikaakaan, kun he olivat naimisissa. 

Vaikka yleensä en pidä taikuuteen liittyvästä kirjallisuudesta, tämä oli kuitenkin ihan luettava, koska taikuudella ei mässäilty, mutta ennemmin näytettiin, miltä keskiaikaisella taikuudella ja noituudella on ehkä tarkoitettu. Minua itseäni aina kiehtoo lukeminen, jos voin laajentaa ymmärrystäni toisia ihmisiä kohtaan, ja tämä teos antoi ajatuksia keskiaikaisista noidista ja noitavainoista, vaikkei noitavainot olleetkaan kovin tapetilla tässä kirjassa.

Gregory kirjoittaa ennen kaikkea valtataistelusta. Näitä valtataisteluita käydään niin Lancastereiden ja Yorkien välillä, kuin myös Yorkin sisälläkin. Toisin sanoen valtakuntaa repineet serkussodat laajenivat myös valtakuntaa entistä enemmän repiviksi veljessodiksi. Valkoinen kuningatar keskittyy Elisabethin näkökulmaan tapahtumista, ja muut sarjan osat kuvaavat samat tapahtumat eri henkilöiden näkökulmasta, mikä on mielenkiintoista, koska silloin pääsee kurkkaamaan eri motiiveihin samoihin tilanteisiin. Olen nyt lukenut Valkoisen ja Punaisen kuningattaren ja uskaltaisin väittää, että Gregory tosiaankin kirjoittaa nimenomaan tapahtumista ehkä jopa henkilöhahmojenkin kustannuksella. Itsestäni tuntui siltä, että hänellä oli kiire juosta tapahtumasta toiseen, korostaa jotain tiettyä ominaisuutta henkilössä, kertoa taisteluista ja siitä, kuka oli kenenkin puolella, mutta henkilöhahmot itsessään jäivät vähän ohuiksi ja ehkäpä sangen yksipuolisiksi.

Ruusujen sota, johon kietoutuvat niin Lancasterit, Yorkit kuin myös myöhemmin Tudoritkin. Nimitys tulee kunkin suvun tunnuksena käytetyistä ruusuista.

Tämän teksen eduksi on kuitenkin pakko lukea se, että vaikka Elibethin ja Edwardin suhde ei ole tämän kirjan keskus, niin oli virkistävää kerrankin lukea teos, jossa kuningas saa itsellensä puolison, jota rakastaa. Okei, pakko myöntää, ettei mielestäni rakkauteen saatika avioliittoon kuulu pettäminen, ja että tämä kirja on ehkä moralisesti aika susi muutoinkin, mutta tämän pointtina onkin historia ja valtataistelut, joten olkoon. Mikäs minä olen tuomitsemaan muutama sata vuotta sitten kuollutta Englannin vallananastajakuningasta hänen lukuisista naisseikkailuista, ja "muutmasta" murhasta tai sättimään hänen puolisoaan kerettiläisyydestä? What happened, it happened.

Hankalinta minusta oli kuitenkin tottua reippaasti eteneviin kuukausiin ja vuosiin, mutta jossain vaiheessa siihen tottui. Monet ovat myöskin kritisoineet siitä, että samannimisiä henkilöitä vilahti tekstissä jatkuvasi ja heidän mielestään on ollut hankalaa seurata sitä, kenestä puhutaan kulloinkin. Itse en kumma kyllä kokenut sitä hankalaksi, ja tämä ihmetyttää minua itseänikin, sillä yleensähän olisin varmasti kokenut tämän sekavaksi. Ehkä nyt olin kuitenkin jotenkin juonessa niin kiinni alusta lähtien, etten kokenut häiritseväksi saman nimisten ihmisten risteilevyyttä alituisesti. Muistan, että vain kerran jouduin lukemaan kahteen kertaan, jotta varmisuin kummasta oli kyse.

Jäin pohtimaan, entistä sotatapaa, kuten kirkkoturvaa ja tietynlaisia lainalaisuuksia, joita ennen on sodittaessa noudatettu puolin ja toisin, vaikka lahtaaminen onkin ollut hyvin brutaalia. Tässä on mielestäni kiinnostava balanssi, sillä samalla on kunnioitettu tiettyjä asioita, mutta sitten kun ollaan siinä varsinaisessa taistelussa, niin kaikki keinot ovat olleet sallittuja.
Myöskin kiinnostavaa jälkipohdintaa heritti kirjan valtataisteluiden sivutuotteena tullut juonitteluiden määrä. Joskus tuntuu, että ihmiset ehkä ajattelevat, että "ennen oli heleppoo, kun vaan oli joku joka sano mite tehää ja kaikki muut totteli." Niin, ehkä ne alamaiset tottelivat, mutta kyllä sitä politikoinnin määrää on ollut aina. Valtaa lähellä olevat ovat aina halunneet käyttää tilannetta ja asemaansa edukseen ja niitä isoja pahoja 'herroja' aka kansanedustajia (ja käytännössä ketä tahansa, joilla on enemmän rahaa kuin itsellä) on aina ollut.
Kuinka hankalaa ja pelottavaa onkaan ollut puolustaa omaa "oikeuttaan" kruunuun ruusujen sotien aikana kahtiajakautuneessa Englannissa, jossa kenenkään luotettavuudesta ei voi olla varma. Oletko sittenkin yksin asiasi kanssa? Huiputatko sinä vihollistasi soluttautumalla, vai huiputtavatko he samalla soluttautujalla sinua?  Voit luottaa taistelukentällä vain ja ainoastaan perheenjäseniisi ja lähimpiin ystäviisi, että he taistelevat puolellasi. Vai voitko?

-Pikku