HUOM!


Blogi muuttanut: www.tiinapasanen.fi


lauantai 26. joulukuuta 2015

Musta tuntuu, et Tänään alkaa Uusi luku

JOULU!!



Meillä on tapana mennä joulun ja uudenvuoden aikana sekä minun perheeni luokse, että mieheni isän kuin myös äidin luokse, ja sen vuoksi ajellaan Suomea ristiin ja rastiin. Tähän menee aina aika paljon aikaa, ja siksi myöskin "tekemispussukka" on syytä pakata huolella. Minulla lähtee perinteisesti mukaan kirjoja ja useampi pari sukankutimiani. Koskaan ei voi tietää, että millaisella lukufiiliksellä sitä reissun päällä on, joten mukaan lähtee kaksi varmaa ja kaksi ylimääräistä kirjaa "just in case" -periaatteella.


Oheisesta kuvasta näette mukaani tulleet kirjat ja kolme lahjaksi saatua dekkaria, joista yksi toimii kuvassa korokkeena. :D Mieheni mummo lahjoittaa meille usein kirjoja. Tämän vuoden genre oli dekkarit. Saas nähä miten mun käy.. Uskallanko nukkua ollenkaan kolmeen viikkoon, jos noista jonkun luen! ;)
Minulla oli myös lisäksi Antto Terraksen Stockmnn Yard, mutta en ole nähnyt sitä etsinnöistä huolimatta muutamaan päivään. Voisin vaikka vannoa, että kannoin sen kädessäni sisään autosta astuttuani, koska olin lueskellut sitä juuri välipalalukemisena. Ilmeisesti Stockan etsivätoimistosta kertova kirja paljastaa kansalle cooleimmat pöllimiset, ja piiloutuu silloin, kun kokee itsensä uhatuksi. Ehkä se luulee minun välipalalukemisellani tarkoittavan, että syön kirjan. :D heheh.. :D

Olen nyt lukenut kaksi Philippa Gregoryn kirjaa (Valkoinen kuningatar ja Punainen Kuningatar), joiden perään ajattelin ahmia Sinisen herttuattaren, mutta matkalle ottamani Ildefonso Falconesin Paljasjalkainen kuningatar taitaa nyt varakirjana tullakin tarpeeseen. Petyin hieman siihen, että tämä Philippa Gregoryn ruusujen sotaa käsittelevä kirjasarja ei etene, vaan itseasiassa käsittelee samaa asiaa eri näkökulmista. Tästä tympääntyneenä on pakko vaihtaa hetkeksi aihetta -- muuten tulee samat taistelut ihan korvista ulos. Sitäpaitsi on ihan mukavaa vaihtaa 1400-luvun Englannista 1700-luvun Espanjaan. Eli Paljasjalkainen kuningatar on varmasti oikein hyvä valinta nyt näiden kuningatarnimikkeiden jatkeeksi.


Ainakin aikaisemmin lukemani kirja samalta kirjailijalta (Meren Katedraali) oli loistava, ja vaikka kirjan takakansi ei vanginnut mukaansa nyt aivan erityisemmin, aijon silti ainakin yrittää lukea kirjan. Jos vanhat merkit pitävät yhtään paikkaansa, niin kirja tulee olemaan kuitenkin huikaiseva lukukokemus. (Meren Katedraali oli myös takakannen perusteella mielestäni kuolettavan tylsä, mutta siitä huolimatta siinä oli jotain, minkä vuoksi se vain oli luettava.) Harmi vain, että tämä kansi ei ole yhtä kaunis, kuin esim ruotsinkielisessä teoksessa. Niinhän ne väittää, ettei saa tuomita kirjaa kansien perusteella.. Yritän nyt omasta mielipiteestäni huolimatta kerrankin noudattaa tätä perimätietona tullutta neuvoa. (Mielestäni juuri kirjan kohdalla tämä väite ON väärin. Tästä voisin kirjoitella joku toinen kerta.)

Nyt toivottelen osaltani hyviä jouluja! Jouluhan kestää minun mielestäni aina joulukuun vimppaan päivään asti. Joskus jopa pidempänkin, eihän se nyt niin päivän päälle oo! ;) Joten
                                  Have a very ....




lauantai 28. marraskuuta 2015

Kun ei ole mitään luettavaa...

Se on oikeesti hippasen verran rasittava tunne, kun selailee kirjojaan, tekee ihan valtavasti mieli lukea jotain, mutta kun mikään hankittu teos ei puhuttele sillä tavalla. Jokainen teos tuntuu jotenkin vähän mälsältä tai fiilis ei ole sopiva. Minä olen oikeastaan kirjamessujen jälkeen potenut tällaista fiilistä. Helsingin kirjamessut olivat kirjahyllylleni itseasiassa aika kova paikka, sillä uusia kirjoja tuli ostettua kappalemäärältään enemmän kuin olin ajatellut, vaikka budjetti ei natissutkaan liitoksista. Kovin pahasti. ;)



Vaikka Laila Hirvisaaren Viktoria ei ollut sarjan kevyin kirja, tempaisi se silti minut mukaansa. Olen tässä välissä lukenut kaksi kirjaa, joista toinen oli pettymys ja toisesta oli odotettavissa pettymys. Kirjamessujen kirjoista olen säästellyt Mark Helprinin Talvista tarinaa, koska haluan, että ulkona on lunta ja voin oikeasti sukeltaa talveen, elokuvan trailerin jälkeen kirja on vain hyllyssäni huutanut: "Lue minut! Lue minut NYT!"

Harmi vain, ettei mikään muu kirja ole. Sillä olen päättänyt, että joululomalla on Helprinin vuoro ja sitä ennen pitäisi innostua jostain muusta kirjasta. Eilen menin sänkyyn Viktoria Hislopin Saaren kanssa, mutta nukahdin heti, eli en päässyt takakantta pidemmälle. (Halusin muistella, että miksikäs tämä kirja oli tullut ostettua ja siksi luin takakannen, mutta...) Tänään Saari ei kuitenkaan enää inspannut. Olen nyt ajatellut mennä nukkumaan Philippa Gregoryn Valkoisen kuningattaren kanssa. Saa nähdä kuinka tässä käy.

Olen ruvennut siirtämään Driveen listaukset minun ostamistani kirjoista. Silloin minulle konkretisoitui todellakin tilanteeni vakavuus. Minulla on 12 kirjaa kesken ja kaikista ostamistani kirjoista minulla on yhteensä 37 täysin lukematta. En taida kehdata pyytää äidiltä joululahjaksi kirjoja... Huomauttaisin, että kirjat ovat tosiaankin jääneet kesken jostakin syystä. Ne odottavat oikeanlaista fiilistä tullakseen luetuksi loppuun. JA minun puolustuksekseni sanoisin myös, että minulla on 37 kirjaa luettuna. ;) Eli tasan saman verran kuin lukematta! :D


Nyt minulla on vain yksi dilemma.. Olisi palava halu lukea jokin niistä täysin lukemattomasta kirjasta, mutta kun mikään ei inspaa..

Kaikista eniten minua ärsyttää aavistus siitä, ettei Talvinen tarina ehkä olekaan kaiken tämän jännityksessä olemisen arvoinen. Ainakin yksi kaverini lipsautti, etteivät ensimmäiset 5 sivua etene mihinkään.. Liekö totta vai ei.. En tiedä, mutta se ei kuullostanut kovin lupaavalta. Toivon todella, ettei kirja kaiken tämän odottelun jälkeen ole todella surkea tai että se lakkaisi puhumasta minulle nuo sanat: "Lue minut! Lue minut NYT!"

Tää on siis niin tätä... 1st world problems!! Toivottavasti joku teistä ymmärtää, mitä mä tarkoitan, enkä oo yksin tän asian kanssa. Kaikista hauskointa oli, kun olin tätä ongelmaani pohtimassa muutama viikko sitten, facebookissa minua vastaan käveli Goodwill Librarianin kaksi samaan aihetta käsittelevää kuvaa:

https://www.facebook.com/GoodwillLibrarian/photos/pb.310191092352735.-2207520000.1448747045./975368145835023/?type=3&theater

https://www.facebook.com/GoodwillLibrarian/photos/pb.310191092352735.-2207520000.1448747045./975370135834824/?type=3&theater

Ihan 130:tä kirjaa en omista, mutta siitä huolimatta, minulla ei ole mitään luettavaa!! :D
(Edit. huom! siis jos mieheni kirjoja ei lasketa! Ja niitähän ei lasketa, koska vaikka avioliitossa kaikki on yhteistä, niin kirjat eivät kuulu tähän yhteisomistuksen sopimuksen piiriin mielestäni! Ugh, olen puhuntu.)

Nyt yritän tosiaankin mennä ja lukea sitä Valkoista kuningatarta.. Saa nähdä kuin mun käy. ;) Toivottavasti se imaisee minut mukaansa!

-Pikku

tiistai 24. marraskuuta 2015

Sonja-sarja


Kirjailija: Laila Hirvisaari
Kustantaja: Seven -pokkari
Kenelle: Tsaarin vallan ja sen kukistumisesta kiinnostuneille, ennenkaikkea ymmärrystä etsiville lukijoille, joita ei raskas aihepiiri säikäytä

Laila Hirvisaari on kirjoittanut henkeäsalpaavan viisiosaisen kirjasarjan, mikä on julkaistu ensimmäisen kerran vuosina 1993-1997.  (Oheisesta kuvassa on sarjan pokkariversiot, mitkä Otava on julkaissut vuosina 2014 ja 2015.) Kirjat poikkeavat toisisstaan teemoittain, sillä Sonjan elämä menee eteenpäin ja tarinaa leimaavat yhteiskunnan mullistukset. Sonja ja Valkoakaasiat ovat sarjan kevyimmät teokset tyttömäisen prinsessamaailman kaltaiset, kun taas Myrsypilvet, Satakielimetsä ja Viktoria ovat raskaammat milloin minkäkin sodan riehuessa ja lisäksi Viktoria teoksen sijoittuminen neuvostoliiton perustamiseen.

Vaikka yksittäinen kirja ei saisikaan 8:aa parempaa arvosanakseen, pidin kuitenkin kokonaisuudesta hyvin paljon, koska se antaa niin hyvän kuvauksen oman aikansa venäläisestä yhteiskunnasta ja venäläisistä ruhtinassuvuista. Kuten sanottu, jokin teos ei ollut niin kovasti mieleiseni, mutta kokonaisuus on silti mielestäni niin hieno, että sarja on yksi minun lemppareitani.

Hirvisaari on ennen kaikkea taiteilija, hänen kanvas on tekstinkäsittely ohjelma, siveltimenä on näppäimistö ja  maalina sanat, ja näillä hän maalaa hyvin realistisen tuntuisen kuvan 1800 ja 1900 -lukujen taitteesta. Viimeisimmän kirjan luin kuukausi sitten ja vieläkin minulla on tunne, kuin olisin itse elänyt Pietarissa Sonjan elinvuosina. Suosittelen sarjaa kaikille niille, jotka haluavat lukea vuosisatojen taitteesta ja ymmärtää ruhtinassukujen asemaa Venäjällä.

Alla olevat arviot sisältävät juonipaljastuksia, vaikkakin yritän olla maltillinen.

Sonja

Arvosana: 8+

Sonja Orbeliani on sarjan päähenkilö ja tietenkään nykyisyyttä ei voi ymmärtää tutustumatta ensin
menneisyyteen. Kirjasarjan nimikkoteoksessa tutustutaan siis Sonjan lapsuuteen. Hirvisaari on mielestäni upeasti osannut tuoda Sonjan lapsenkaltaisen oikukaat piirteet esiin, eikä hahmon uskottavuus mielestäni kärsi myöskään myöhemmissä vaiheissa myöhemmissä osissa, vaan Sonjan kehitysvaiheet näkyvät hänen tavassaan ajatella ja puhua.

Sonja kuvaa muistelmissaan lapsuuttaan vanhempiensa kodissa Belaja Rozassa ja myöhemmin Smolnassa opiskelujaan. Erittäin etuoikeutetusta ja itsepäisestä tytöstä on huvittava lukea, sillä kyseessä ei ole mikään "minä tahdon uuden mekon" -tyylinen hirviö, vaan pikkuinen tyttönen, joka niin hinkuu aikuiseksi keinolla millä hyvänsä. Ihastuminen Paroni Gustafiin on koskettavan lapsenkaltaista.

Lapsekkaan elämää oli kuitenkin hippasen puuduttavaa lukea, joten kirja saa siksi 8+. Kieli ja tarinan kerronta sekä kuvaukset kulttuurista ja palatseista ovat kuitenkin mielestäni aivan ihania, eikä siksi kirjaa voi sanoa huonoksi millään muotoa. Koko sarja on kuin venäläinen kulttuuripläjäys, jonka jälkeen ymmärtää hieman paremmin rakasta naapurivaltiota ja ehkä jopa omaa historiaakin. (Ei kylläkään Gustafin vuoksi.)

Valkoakaasiat

Arvosana: 9 1/2

Valkoakaasiat hyppää hieman eteenpäin ja Sonja on Ksenian hovineito ja sen seurauksena hän liikkuu paljon keisariperheen mukana mm. lomamatkoilla. Valkoakaasioissa Sonja sairastuu ja hän matkustaa Abbastumaniin toipumaan, lisäksi myös rakastuu tulenpalavasti elämänsä mieheen ja he kokevat jotain ainutlaatuista.

Olin jo ennen loppuratkaisua päättänyt numeron verran huonomman arvosanan, mutta loppuratkaisu sai kyllä tämän naisen sydämen väpättämään niin, ettei muu auttanut, kuin hilata numeroa korkeammalle. Tämä siitäkin huolimatta, että kaksikymppisen tuittupään jatkuvat typeryydet saivat minut välillä myötähäpeämään ja kokemaan erilaisia agressioita. Onko sitä nyt pakko leikkiä hengellään ja aukoa päätä keisarinnalle, vaikka tulisikin huonosti kohdelluksi? Siis onko aivan pakko kertoa niistä tunteista Ksenialle, joka on viimonen ihminen, jolle ikinä pitäisi mitään kertoa? Ja miksi sille Gustaf Mannerheimille pitää jatkuvasti nillittä samoista asioista?

Mielestäni Sonjan äidin kuoleman jälkeiset tunteet olivat hyvin koskettavia kovuutensa tähden, ja erittäin oikeutettuja tunteita omalla tavallaan. Eihän Sonjalla edes ollut äitiä. Hänellä oli synnyttäjänsä, jota tuli kutsua äidiksi, mutta joka ei oikeastaan lapsistaan ollut kiinnostunut. Sonjan äiti oli vain kiinnostunut siitä, että oli kaunis ja sai pidettyä miehensä tyytyväisenä.

Myrskypilvet

Arvosana: 8 1/2

Valkoakaasioiden ja Myrskypilvien väliin soljahtaa  noin 10 vuotta, joilta ei ole päiväkirjamerkintöjä. Tämä on mielestäni hyvin, hyvin outoa ja aiheutti minulle erittäin, erittäin suurta pettymystä. Näihin vuosiin mahtuu vaikka kuinka paljon tapahtumia, joista olisin halunnut lukea.

Kuitenkin, moni läheinen ihminen on kuollut ja Sonja palaa Pietariin surutyön ollessa vielä osin kesken. Elämä puolittain keisarinnan hovissa ei kuitenkaan ole ihan täysin helppoa ja sitten syttyy sota Japania vastaan. Sonja kunnostautuu organisoidessaan naisten osuutta sodassa. Pian Sonjalla on jopa 5 miestä rintamalla!! Mihail, Kerivi Boris, Gustaf Mannerheim, Ruhtinas Aleksander ja Ruhtinas Kostja. Aijaijai, kaikki niin hyvin rakkaita!

Tässä teoksessa käsitellään paljon historiallisia osuuksia, ja ruoditaan Venäjän levottomuuksiakin (pohjaa sille, miten kaikki myöhemmin murtuu). Se oli hyvin mielenkiintoista, sydäntäsärkevää ja joskus jopa vähän puuduttavaakin. Tämä oli hyvin raskas kirja synkeytensä takia, mutta siksi juuri oikein onnistunut. Jäin pohtimaan, mitä osalle kirjeistä tapahtui? Miksei niiden sisältöjä kerrottu, vaikka kerrottiin, että kirje oli tullut? Sonja myös hylkää kosinnan. Why, oh why? (tässä en päässyt ihan kärryille, et mikä se perimmäinen syy oikeasti oli!)

Kirjaa lukiessa minua ärsytti tavattoman paljon muutamat kieliseikat, jotka jopa lukihäiriöinen huomaa. Esimerkiksi tavutukset joissakin sanoissa keskellä riviä. Tämä lienee siitä syystä, että kirja on siirretty kovakantisesta pokkariksi(? pelkkä arvaus?), mutta silti se jättää mielestäni ikävän leiman nimen omaan huolimattomasta kustantajasta. (Tästä aiheesta mielipiteitäni lisää myöhemmässä postauksessa. Kirjoitan sen hamassa tulevaisuudessa.)


Satakielimetsä

Arvosana: 8 -

Hieno teos, mutta mä en ymmärrä Sonjaa ja hänen miesvalintojaan. Voi huhhuh.. 

Sonja jatkaa Natalian työtä orpokotien johtajattarena, sen lisäksi ensmänen maailman sota räjähtää käyntiin tämän teoksen aikana ja Sonja saa kuulla hätkähdyttäviä tietoja menneisyydestään.  Sonja ilahtuu erittäin paljon Hopkinsien tulosta ja hemmottelee lapsia rakkaudellaan. Erityisesti Viktoriaa.

Levottomuudet Pietarissa vain kasvavat ja sodan riehuessa, myös Sonja kantaa kortensa kekoon, niin kuin ennen vanhaan. Tällä kertaa kuitenkin uuden rakastetun kanssa. Minua suorastaan häiritsee tämä uusi mieshenkilö, sillä hän jää jotenkin niin sieluttomaksi ja persoonattomaksi. Kuka on tuo mies noiden sanojen takana? Hän on mielestäni koko sarjan yksi heikoimpia hahmoja. Tämä voi kuitenkin johtua ihan siitä, että muut hahmot ovat olleet niin vahvoja, että ns. normaali ja tasainen hahmo tuntuu HYVIN lattealta sen sijaan, että se tasapainottaisi, tulee tästä miehestä ennemmin muumi sarjojen Ninni - näkymätön tyttö. Kontrasti on niin suuri. (Tämä ei ole moite.) 

Venäjän levottomuudet on osattu kyllä kuvata taas erittäin hyvin. Ahdistuin itsekin. Pelkäsin oikeasti henkilöhahmojeni puolesta jatkuvasti.

Viktoria

Arvosana: 9-

Sonja on kutsunut Viktorian palaamaan Pietariin, jossa kaikki on sekaisin. Hän murattikartanossa käydessään tutustuu Sonjan entisiin palvelijoihin ja naapureihin. Sonjan naapurista Aleksei Andrejevitsista tulee tarvittu apu. Teos kuvaa neuvostoliiton aikaista tilannetta Viktorian silmin ja kaikkialla paistaa toivottomuus. Sen vuoksi kirja oli minulle erittäin raskas lukea. (Raskas ei ole synonyymi sanalle huono!)

Mielestäni Mihailista oli tullut hyvin pinnallinen, samoin myös Margaretasta. Oliko sota ja levottomuudet tosiaan muuttaneet heitä niin paljon, vai miksi he käyttäytyivät kuin olisivat ihan eri ihmisiä? Ja miksi se Viktoria ei saanut aikaiseksi kirjoittaa kotiinsa edes ihan tylsää kirjettä, jossa ei kerro mitä siellä todella tapahtuu?

Kaikki mikä oli ollut minulle rakasta, oli jo kuollut tai kuoli. Myös muraattikartano. Osa sydäntänikin kuoli näiden menetysten myötä. Loppuratkaisu oli mielestäni erittäin mielenkiintoinen ja olin siitä pienen pohdinnan jälkeen hyvin kiitollinen.

---------------

Sonja-sarja on hieno kokonaisuus puutteineen päivineen, vaikkakin mielestäni kustannustoimittajalla olisi ollut vielä työnsarkaa jäljellä, on sarja siltikin upea kuvaus mahtavasta Venäjän keisarikunnasta, sen elämästä, kuihtumisesta, murenemisesta ja neuvostoliiton myötä myös kuolemisesta. Ymmärrys venäläiseen katsontakantaan kasvoi tämän sarjan myötä, samoin matkakuume. (Tahtoo Pietariin!!) Sonjan elämään palaan varmasti uudelleen. 

-Pikku

maanantai 23. marraskuuta 2015

Minä, Marie Antoinette

Mielestäni tähän teemaan
ei voi liikaa lisätä pinkkiä. ;)
Teos: Minä, Marie Antoinette
Kirjailija: Carollyn Erickson
Kustantaja: atschi! pokkari

Arvosana: 7

Luin Eriksonin fiktiivisen romaanin Minä, Marie Antoinette, muutamassa illassa ja näin jälkikäteen sanottuna se jätti olon vähän laimeaksi. Kirja kyllä veti mukaansa, kun sitä luki ensimmäisen puoliskon ajan, vaikkakin jatkuvasti minua häiritsi se, että hänen päiväkirjamerkintänsä olivat NiIiIn hajanaisesti kirjoitettu ja toisinaan niin epäolennaisista asioista (ja toisinaan olennaisemmista asioista jäi kirjoittamatta), että se haittasi lukukokemusta paljonkin. Jos kirjasta olisi halunnut toivimamman turhilla kommenteilla varustettuna, olisi kirjan pitänyt olla tuplasti paksumpi, jotta sinne olisi myös järkeväsi mahtunut nämä tarinan eteenpäinviemiseksi tarkoitetut merkinnät. Olisi siis pitänyt löytyä vähän lisää ns. tuhlailevalle kuningattarelle tärkeitä merkintöjä:
 Jäin miettimään, että olisiko teini-ikäinen Dauphine kirjoittanut eräänä iltana, että hän osallistuu tanssiaisiin piakkoin, mutta sitten ei olisi kirjoittanut itse tanssiaisista, vaan seuraava kommentti olisi loikannut viikkoja eteenpäin? Ei mielestäni, sellaisten asioiden ympärillähän teini-ikäisen ajatukset ja elämä pyörii tuossa iässä. Esim limudiskoista puhutaan piiitkään ja hartaasti vielä viikon. :D

Noin puolesta välistä kirjaa käsiteltiin ranskalaisten raakalaismaista vihaa aatelisia ja kuninkaallisia kohtaan. Koska luin kirjan juuri silloin, kun itselläni oli erittäin kova stressi, uskon, että ahdistavan ilmapiirin kuvaus meni ehkä enemmän ihon alle, kuin olisi muulloin mennyt. Toisaalta, tämän kirjan myötä kohtasin omaakin stressiä niin voimakkaasti, että kun kirjan oli lukenut, ei mikään tuntunut enää stressaavan läheskään yhtä paljon! ;D Pisteet siitä! :D

Kuitenkin kirjasta puuttui tietynlainen uskottavuus ja aavistuksen köykäinen kerronta jätti vähän sanattoman fiiliksen. Lisäksi  Ei oikeen oo mielipidettä. Kyllähän sen luki loppuun, mutta mitään ei jääny oikeen käteen. Kansien perusteella, olisin ehkä odottanut pikkuisen lisää hohdokkuutta ja loistoa. Kuten sanottu, en saanut mitään erittäin voimakkaita säväreitä puoleen taikka toiseen, joten taidampa jättää arvostelun tähän, ennen kuin se alkaa toistamaan kolmatta kertaa itseään... ;)

-Pikku

Ps.Kirjojen kansia kuvatessani, suunnittelen taustan aikalailla sen mukaan, millainen fiulinki milloinkin on. Jos olisi lukemisen jälkeen heti räpsässyt kuvan, se olisi varmaan ollut hyvin musta, mutta nyt päätin kuitenkin keskittyä hemmoteltuun prinsessaan ja siksi päädyin pinkkiövereihen. ;)

torstai 20. elokuuta 2015

Sankarit

Teos: Sankarit
Kirjailija: Johanna Sinisalo
Kustantaja: Teos

Arvosana: 7-8

Lukiossa käteeni annettiin kuva Lemminkäisen äiti taulusta, jonka vieressä oli modernimpi versio kuvasta. Siinä on tapahtunut onnettomuus ja kuva puhuu varovaisuudesta liikenteessä. Näistä kahdesta kuvasta tulisi kirjoittaa essee esimerkiksi symboliikan keinoin. Mutta kun ei millään jaksaisi muistaa, että mitä kaikkea tässä oli tapahtunut...

Huom. 1: Yllä esitetty on oma kokemukseni lukion kurssista, jolla ei ollut käsitelty kalevalaa.
Huom. 2:Tälle kirjalle oli todella hankalaa antaa arvosanaa, sillä sen jälkeen jäi jotenkin tyhjä olo. Ei tiennyt miten siihen olisi tullut suhtautua. Se herätti ajatuksia, ja samalla ei minkään laisia ajatuksia. (voiko tämä olla edes mahdollista?) Tämä postaus on pohdiskelevampi kuin ehkä aijoin alunperinkään sen olevan.

Sankarit on Johanna Sinisalon tämän päivän Kalevala. Mielestäni ensimmäinen puolisko oli oikein upea. En meinannut pystyä laskeutumaan alun jälkeen oiken normaaliin arkeen. Itseasiassa kirja haittasi arkista torstaipäivääni niin pahasti, että ensimmäisen viisaudenhampaani vetämisen jälkeen suunnistin bussipysäkille väärään aikaan. Ei se mitään, luin niin pitkään (20 min) pysäkillä, että seuraava tuli paikalle ja hyppäsin siihen. Muutaman pysäkin jälkeen tajuan meneväni bussilla väärään suuntaan. Ja kaikki tämä vain siksi, että minun oli hirmu hankala keskittyä muuhun, kuin kirjan ahmimiseen. Suuntasin seuraavaksi kirjastoon, josta lainasin kirajn Kalevala suomeksi. Sieltä vilkuilin pari kertomusta.

Ajatuksissani käy myös, että jos lukossa tai yläasteella opettaja haluaisi takuuvarmasti opettaa Kalevalan kertomukset oppilailleen niin, ettei varmasti yksikään unohda niitä, olisi opettajan viisainta käyttää tätä teosta opetuksessa (oppilaat voisi laittaa lukemaan tämän kirjan ja sen jälkeen esim ryhmätöinä tai yksilötöinä vertailemaan eri katkielmia Kalevalasta tai muuten vain etsiä mielekkäitä symboliikkoja. Oppilaille voisi laittaa kysymyksiä tunnin aiheeseen lämmittelyksi, esim. Miksi Sinisalo on kirjoittanut Rexin ammatiksi oli juurikin rocktähteyden? Mitä yhteistä on Sankarit -kirjalla, Nokialla ja Matti Nykäsellä / mitä tämän päivän viittauksia näet kirjassa? ym muita helppoja knoppeja.) Tämä juolahtaa mieleeni siksi, että olen onnistunut kahlaamaan 12 vuotta koulua ala- ja yläasteen sekä lukion, ilman että minun on koskaan tarvinnut lukea kannesta kanteen Kalevalaa. Onneksi! Lukihäiriöni vuoksi en usko, että olisin pystynyt lukemaan niin vanhaa runopoljennaista suomea ja tekemään sen pohjalta tehtäviä. Silloin en ollut sinut sen kanssa, että luin hitaammin kuin muut ja häpesin, etten suoriutunut tehtävistä yhtä ketterästi kuin muut. Kuten sanottu, ei ole tuttu kirja tuo kansallisaarteemme. Muutaman runon ja yllämainitun kokeen olen joutunut tekemään aiheesta, ja kerran piirtämään Lemminkäisen äiti -maalauksen kuviksen tunnilla, mutta vähiin ovat omat kokemukseni Kalevalasta jääneet. Naapurilukio teki sammon ryöstöstä musikaalin, josta pidin kovasti. Siinäpä oma kosketukseni rakkaaseen kansalliseepokseemme.


Kuitenkin kirjan toinen puolisko tummenee jonkin verran ja alan pohtimaan, antaisinko minä kyseistä kirjaa nuorisolle, sillä vaikka opettajan tehtävä ei ole olla nuoren varsinainen kasvattaja, on opettaja kuitenkin nuoren elämässä tietynlainen esimerkki. Mikäli opettaja antaisi tämän kirjan esim. ysiluokkalaiselle, saattaisi opettaja viestittää oppilailleen hiljaisesti hyväksyvänsä/rohkaisevansa nuorta suuntaamaan kirjassa käsiteltäviin aiheisiin. -Ainakin vanhempien mielestä, vaikkei nuoret itse niin välttämättä ajattelisikaan. Nykyajan suomalaisessa mediamyllytysyhteiskunnassa siitä saattaisi nousta haloo, kun joku "etkö sinä tiedä kuka minä luulen olevani"-vanhempi vetäessään pakastepussillisen herneitä nenän kautta takaraivoon saakka, tietysti käyttäisi yhteyksiään tuppukylän ainoaan journalistiin, joka on etätyösuhteessa vähän naapurikunnan lehden toimituksessa hupisivuilla, saakin aikaan 4 viikkoa kestävän mediamylläkän ja ko. opettajalle vielä potkut virastaan, äidin oma Kalle on nyt opettajan vuoksi alkanut käyttämään alkoholia, huumeita ja hyppää irtosuhteesta toiseen. Kukaan ei tietenkään uskalla mediassa mainita siitä, että Kalle on jo kyseisessä kylässä tehnyt kaikkea tuota edellämainittua viimeisen vuoden ajan. Näin siis nykysuomessa saattaisi käydä. Vaarallinen kirja tuo sinisalon tuotos. ;)

Toinen asia mikä, kirjan jälkipuoliskolla ottaa ns. vähän pattiin on se, että tiettyjä kohtauksia Sinisalo ei kirjoita itse tapahtuvaksi, vaan ne ilmenee esim. otteena jonkun toisen kirjailijan kirjasta. Haastattelut ja lehtiartikkelit ovat aluksi ihan jees, kunnes niitä alkaa putkahtelemaan kuin sieniä sateella, mutta erityisesti ne toisten "kirjojen" kohtaukset, joista voi erittäin hyvin lukea mitä Kalevalan kansallissankareille Sinisalon mielestä tapahtuu, ovat hieman häiritseviä.


Kirjan loppu jätti minut erittäis surulliseksi. Ei siksi, että olisin himoinnut kirjalle jatkoa, vaan Aurooran ja Rexin välinen isä-tytär-suhde, jota lopussa käsiteltiin. Olen erittäin kiitollinen Sinisalolle, että hän kirjoitti nämä sivut, joissa käsiteltin asiaa, sillä ilman heidän tarinansa "closure"a, olisi ollut tympeää lopettaa, niin moniin kysymyksiin olisi jäänyt vastaus saamatta. Siltikin, lopetus oli surullinen. Ei myöskään siksi, että olisin halunnut lopun olevan muuta. (Tottakai kaikki haluaa onnellisen lopun, mutta olen samalla tyytyväinen, ettei niin käynyt.) Kirjan loppu oli niin surullinen, koska se kuvastaa todellisia tilanteita suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa ei puhuta tai pukahdeta turhaan ja jossa "minä pärjään yksin ilman kenenkään apua" jättää ihmisten välille kuilun. Suomalaisten kuuluisa reviiri laajenee ja laajenee, koska toista ei voi päästää lähelle sen häpeän pelossa, että jos muut tietäisivät minusta kaiken tai etten pärjääkkään, he eivät rakastaisi minua..

 Miksi niin usein, henkilöiden, joita kipeimmin kaipaa lähelleen, on vaikea puhua oikeasti? Ei lörpötellä, vaan jakaa syvimmät ajatuksensa. Näen erityisesti lopussa sen, että Rex pelkäsi omia tunteitaan ja olla rehellinen omista virheistään. Kirja loppuu siihen, että Rex sanoo lauseen x ympärillä olevilleen ja sen jälkeen annetaan ymmärtää, että hän olisi halunnut sanoa "Ei hätää, Auroora. Isä tässä." Tuo lause, joka olisi ollut käänteentekevä jo niiiiin usein muulloinkin hänen tyttärensä elämässä. (Tietysti silloin kerran kun se lausuttiin, se olikin.) Avoimeksi jää, oliko Auroora paikalla ja ymmärsikö hän sen, mitä Rex tunsi? Veikkaukseni on ettei ollut. MIKSI kaikkein tärkeimmät asiat jää usein sanomatta? Auroora olisi niin usein tarvinnut isänsä läsnäolevana ja kuulla toistuvasti tuon lauseen. Aurooran olisi tarvinnut olla heikko ja olla lapsi. Sen sijaan, hän toimi isänsä holhoojajna. Sinisalo antaa mielestäni - onneksi - sellaisen vihjeen jo aikaisemmin, että Auroora pääsi elämässään ko. asian yli, mutta niin surullista on, että nyky-yhteiskunnassakin on niin monia lapsia, jotka joutuvat olemaan yksin. Yksin vastuussa. Yksin tunteidensa kanssa. Yksin selviämässä. Heistä kaikki eivät pääse sen yli.

-Pikku

Ja sitten tuli loppu...

Jotkin kirjat vain imaisevat mukanaan ja olo on kuin olisi tipahtanut kirjan tapahtumiin ja ilma jota hengittää, onkin kirjan ilmapiiri ja tunnelma. Tätä ihanaa valheellista todellisuutta voisi hengittää loputtomiin.

Sitten yhtäkkiä, sydäntä riipivällä tavalla, todellisuus iskee vasten kasvoja. Huomaat, että ne surullisen kuuluisat viimeiset 20 sivua lähtee käyntiin. "Voi Ei! Tää loppuu kohta!! Ja vielä pitäisi selvitä tämä ja tuo asia!!! Voi ei, tulee kiire! ÄÄK! I wish this would continue for ever!" Sitä sitten tosiaan lähtee count down siihen hetkeen, että kirja loppuu. 

Ja se hetki tulee, jonka kaikkein vähiten haluat tapahtuvan tämän teoksen kohdalla. Sormet kääntävät esiin viimeisen sivun. Hetki vielä tuota taianomaista tunneta, ja sitten kaikki on ohi. Enää ei pääse kirjan tunnelmaan takaisin yhtä intensiivisesti, kuin mitä ennen viimeisen sivun lukemista oli, koska olet juuri traumatisoitunut tajutessasi, että joudut elämään tästä lähin ihan normaalia elämää, ilman kirjan hahmojen läsnäoloa elämässäsi. Hetkeksi mielen valtaa puulla päähän-olotila, kun koitat jäsentää kirjan tapahtumia vielä kerran mielessäsi. Jäikö jotain huomaamatta, jokin kiva pikku yksityiskohta? Miten voin koskaan pitää, saatika rakastaa mitään toista kirjaa yhtä paljon? Voinko enää nauttia muista kirjoista?

Juuri silloin näet (ikunasta, puiston penkiltä tai missä nyt ikinä kirjaa luetkin) ihmisten nauravan ja iloitsevan elämästä, ja pohdit, miten muut voivat jatkaa elämäänsä, kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka sinä olet juuri suruissasi aloittamassa eräänlaista eroprosessia jo rakkaiksi tulleista henkilöistä.


Ja sitten päätät lievittää tuskaa tarttumalla uuteen kirjaan. Ja mikäli sinulla käy hyvä tuuri, uusi rakastuminen uuteen tarinaan syttyy. Kunnes enään on vain 20 sivua jäljellä....

-Pikku


tiistai 11. elokuuta 2015

Meren Katedraali

Teos: Meren Katedraali
Kirjailija: Ildefonso Falcones
Kustantaja: Bazar

Arvosana: 9+


Meren Katedraali on verkkaisesti etenevä aina alusta asti, vaikkakin jokseenkin hieman surumielinen. Tavallaan siis sopiva omalle ajalleen, sillä keski-ajalla elämä oli olosuhteiden vuoksi monelle kovaa ja katolinen kirkko hengitti niskaan; niin myös kirjassakin. Mutta kuitenkin sopivalla tavalla.

Tämä kirja on hurmaava selviytymistarina Arnausta ja pidin erityisesti siitä, että tietyt henkilöt esiintyvät myös myöhemmissä vaiheissa, eli kirjailija ei vain ainoastaan kirjoittanut heitä lyhyeksi aikaa, vaan hän tuo heidät myöhemminkin nättämöille sivurooleihin.

Kirja alkaa Arnaun vanhempien häistä ja siellä tapahtuvista traagisista tilanteista ja jatkuu aina Arnaun elämässä myöhemmälle iälle saakka. Henkilöhahmot ovat mielestäni hyvin uskottavia ja pidin siitä, että myös sivuosassa olevien henkilöiden hahmot eivät jääneet liian pliisuiksi, latteiksi tai yksitahoisiksi, sillä Falcones on selkeästi halunnut kuvata tapahtumien lisäksi myös ihmiset tapahtumien takana.

Ymmärrän hyvin, miksi tämä kirja on myynyt yli 4 milj. kappaletta, sillä tarina tarjoaa kaikkea: Seikkailuja, ystävyyttä, toivoa, draamaa, epäoikeudenmukaisuutta, oikeudenmukaisuutta ja rakkaustarinan. Lisäksi kirja pursuaa 1300-luvun aikaisen elämän ja talouden kuvausta, että se tarjoaa varmasti toisella ja kolmannellakin lukukerralla aivan ehdottomasti erilaisen kokemuksen. Tällä ensimmäisellä kerralla luin tarinan. Seuraavalla kerralla luen historian ja Barcelonan tapahtumat ja muodostan niistä paremman kuvan itselleni.

Huomautus: Ensimmäiselle lukukerralle, kun pääasiassa haluaa vain tietää "Mitä Arnaulle sitten tapahtui", varsinkin kirjan loppupuolella olevat historialliset faktat ja Santa Maria del Marin arkkitehtuurin kuvaus olivat ehkä hitusen liikaa. Toivon, että seuraavalla kerralla niistä jaksan innostua enemmän, koska minun ei tarvitse enää jännittää mitä tapahtuu seuraavaksi. Tästä huolimatta, kirja eteni kuitenkin sujuvasti.

Olisin mielelläni varannut menolipun Barcelonaan tämän luettuani. Mutta vain menolipun, sillä tämä kirja pitää ehdottomasti paljon nähtävää sisällään ja nehän on pakko käydä paikanpäällä etsimässä: Miltä näyttää savenvalajien kaupunginosa nykyään? Onko satama tosiaan ollut sellainen, kuin kirjassa kuvattiin? Ei sellaiselle matkalle voi varata paluulippua, koska sehän voi venyä vaikka kuinkapitkäksi matkaksi. ;D

Varmaa on se, että mikäli joskus matkustan Barcelonaan, luen tämän kirjan ehdottomasti uudelleen ennen reissua! Siitä ei tule shoppailumatkaa, vaan 1300-luvun Barcelonan jäjlitysmatka.

-Pikku