HUOM!


Blogi muuttanut: www.tiinapasanen.fi


torstai 20. elokuuta 2015

Sankarit

Teos: Sankarit
Kirjailija: Johanna Sinisalo
Kustantaja: Teos

Arvosana: 7-8

Lukiossa käteeni annettiin kuva Lemminkäisen äiti taulusta, jonka vieressä oli modernimpi versio kuvasta. Siinä on tapahtunut onnettomuus ja kuva puhuu varovaisuudesta liikenteessä. Näistä kahdesta kuvasta tulisi kirjoittaa essee esimerkiksi symboliikan keinoin. Mutta kun ei millään jaksaisi muistaa, että mitä kaikkea tässä oli tapahtunut...

Huom. 1: Yllä esitetty on oma kokemukseni lukion kurssista, jolla ei ollut käsitelty kalevalaa.
Huom. 2:Tälle kirjalle oli todella hankalaa antaa arvosanaa, sillä sen jälkeen jäi jotenkin tyhjä olo. Ei tiennyt miten siihen olisi tullut suhtautua. Se herätti ajatuksia, ja samalla ei minkään laisia ajatuksia. (voiko tämä olla edes mahdollista?) Tämä postaus on pohdiskelevampi kuin ehkä aijoin alunperinkään sen olevan.

Sankarit on Johanna Sinisalon tämän päivän Kalevala. Mielestäni ensimmäinen puolisko oli oikein upea. En meinannut pystyä laskeutumaan alun jälkeen oiken normaaliin arkeen. Itseasiassa kirja haittasi arkista torstaipäivääni niin pahasti, että ensimmäisen viisaudenhampaani vetämisen jälkeen suunnistin bussipysäkille väärään aikaan. Ei se mitään, luin niin pitkään (20 min) pysäkillä, että seuraava tuli paikalle ja hyppäsin siihen. Muutaman pysäkin jälkeen tajuan meneväni bussilla väärään suuntaan. Ja kaikki tämä vain siksi, että minun oli hirmu hankala keskittyä muuhun, kuin kirjan ahmimiseen. Suuntasin seuraavaksi kirjastoon, josta lainasin kirajn Kalevala suomeksi. Sieltä vilkuilin pari kertomusta.

Ajatuksissani käy myös, että jos lukossa tai yläasteella opettaja haluaisi takuuvarmasti opettaa Kalevalan kertomukset oppilailleen niin, ettei varmasti yksikään unohda niitä, olisi opettajan viisainta käyttää tätä teosta opetuksessa (oppilaat voisi laittaa lukemaan tämän kirjan ja sen jälkeen esim ryhmätöinä tai yksilötöinä vertailemaan eri katkielmia Kalevalasta tai muuten vain etsiä mielekkäitä symboliikkoja. Oppilaille voisi laittaa kysymyksiä tunnin aiheeseen lämmittelyksi, esim. Miksi Sinisalo on kirjoittanut Rexin ammatiksi oli juurikin rocktähteyden? Mitä yhteistä on Sankarit -kirjalla, Nokialla ja Matti Nykäsellä / mitä tämän päivän viittauksia näet kirjassa? ym muita helppoja knoppeja.) Tämä juolahtaa mieleeni siksi, että olen onnistunut kahlaamaan 12 vuotta koulua ala- ja yläasteen sekä lukion, ilman että minun on koskaan tarvinnut lukea kannesta kanteen Kalevalaa. Onneksi! Lukihäiriöni vuoksi en usko, että olisin pystynyt lukemaan niin vanhaa runopoljennaista suomea ja tekemään sen pohjalta tehtäviä. Silloin en ollut sinut sen kanssa, että luin hitaammin kuin muut ja häpesin, etten suoriutunut tehtävistä yhtä ketterästi kuin muut. Kuten sanottu, ei ole tuttu kirja tuo kansallisaarteemme. Muutaman runon ja yllämainitun kokeen olen joutunut tekemään aiheesta, ja kerran piirtämään Lemminkäisen äiti -maalauksen kuviksen tunnilla, mutta vähiin ovat omat kokemukseni Kalevalasta jääneet. Naapurilukio teki sammon ryöstöstä musikaalin, josta pidin kovasti. Siinäpä oma kosketukseni rakkaaseen kansalliseepokseemme.


Kuitenkin kirjan toinen puolisko tummenee jonkin verran ja alan pohtimaan, antaisinko minä kyseistä kirjaa nuorisolle, sillä vaikka opettajan tehtävä ei ole olla nuoren varsinainen kasvattaja, on opettaja kuitenkin nuoren elämässä tietynlainen esimerkki. Mikäli opettaja antaisi tämän kirjan esim. ysiluokkalaiselle, saattaisi opettaja viestittää oppilailleen hiljaisesti hyväksyvänsä/rohkaisevansa nuorta suuntaamaan kirjassa käsiteltäviin aiheisiin. -Ainakin vanhempien mielestä, vaikkei nuoret itse niin välttämättä ajattelisikaan. Nykyajan suomalaisessa mediamyllytysyhteiskunnassa siitä saattaisi nousta haloo, kun joku "etkö sinä tiedä kuka minä luulen olevani"-vanhempi vetäessään pakastepussillisen herneitä nenän kautta takaraivoon saakka, tietysti käyttäisi yhteyksiään tuppukylän ainoaan journalistiin, joka on etätyösuhteessa vähän naapurikunnan lehden toimituksessa hupisivuilla, saakin aikaan 4 viikkoa kestävän mediamylläkän ja ko. opettajalle vielä potkut virastaan, äidin oma Kalle on nyt opettajan vuoksi alkanut käyttämään alkoholia, huumeita ja hyppää irtosuhteesta toiseen. Kukaan ei tietenkään uskalla mediassa mainita siitä, että Kalle on jo kyseisessä kylässä tehnyt kaikkea tuota edellämainittua viimeisen vuoden ajan. Näin siis nykysuomessa saattaisi käydä. Vaarallinen kirja tuo sinisalon tuotos. ;)

Toinen asia mikä, kirjan jälkipuoliskolla ottaa ns. vähän pattiin on se, että tiettyjä kohtauksia Sinisalo ei kirjoita itse tapahtuvaksi, vaan ne ilmenee esim. otteena jonkun toisen kirjailijan kirjasta. Haastattelut ja lehtiartikkelit ovat aluksi ihan jees, kunnes niitä alkaa putkahtelemaan kuin sieniä sateella, mutta erityisesti ne toisten "kirjojen" kohtaukset, joista voi erittäin hyvin lukea mitä Kalevalan kansallissankareille Sinisalon mielestä tapahtuu, ovat hieman häiritseviä.


Kirjan loppu jätti minut erittäis surulliseksi. Ei siksi, että olisin himoinnut kirjalle jatkoa, vaan Aurooran ja Rexin välinen isä-tytär-suhde, jota lopussa käsiteltiin. Olen erittäin kiitollinen Sinisalolle, että hän kirjoitti nämä sivut, joissa käsiteltin asiaa, sillä ilman heidän tarinansa "closure"a, olisi ollut tympeää lopettaa, niin moniin kysymyksiin olisi jäänyt vastaus saamatta. Siltikin, lopetus oli surullinen. Ei myöskään siksi, että olisin halunnut lopun olevan muuta. (Tottakai kaikki haluaa onnellisen lopun, mutta olen samalla tyytyväinen, ettei niin käynyt.) Kirjan loppu oli niin surullinen, koska se kuvastaa todellisia tilanteita suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa ei puhuta tai pukahdeta turhaan ja jossa "minä pärjään yksin ilman kenenkään apua" jättää ihmisten välille kuilun. Suomalaisten kuuluisa reviiri laajenee ja laajenee, koska toista ei voi päästää lähelle sen häpeän pelossa, että jos muut tietäisivät minusta kaiken tai etten pärjääkkään, he eivät rakastaisi minua..

 Miksi niin usein, henkilöiden, joita kipeimmin kaipaa lähelleen, on vaikea puhua oikeasti? Ei lörpötellä, vaan jakaa syvimmät ajatuksensa. Näen erityisesti lopussa sen, että Rex pelkäsi omia tunteitaan ja olla rehellinen omista virheistään. Kirja loppuu siihen, että Rex sanoo lauseen x ympärillä olevilleen ja sen jälkeen annetaan ymmärtää, että hän olisi halunnut sanoa "Ei hätää, Auroora. Isä tässä." Tuo lause, joka olisi ollut käänteentekevä jo niiiiin usein muulloinkin hänen tyttärensä elämässä. (Tietysti silloin kerran kun se lausuttiin, se olikin.) Avoimeksi jää, oliko Auroora paikalla ja ymmärsikö hän sen, mitä Rex tunsi? Veikkaukseni on ettei ollut. MIKSI kaikkein tärkeimmät asiat jää usein sanomatta? Auroora olisi niin usein tarvinnut isänsä läsnäolevana ja kuulla toistuvasti tuon lauseen. Aurooran olisi tarvinnut olla heikko ja olla lapsi. Sen sijaan, hän toimi isänsä holhoojajna. Sinisalo antaa mielestäni - onneksi - sellaisen vihjeen jo aikaisemmin, että Auroora pääsi elämässään ko. asian yli, mutta niin surullista on, että nyky-yhteiskunnassakin on niin monia lapsia, jotka joutuvat olemaan yksin. Yksin vastuussa. Yksin tunteidensa kanssa. Yksin selviämässä. Heistä kaikki eivät pääse sen yli.

-Pikku

Ja sitten tuli loppu...

Jotkin kirjat vain imaisevat mukanaan ja olo on kuin olisi tipahtanut kirjan tapahtumiin ja ilma jota hengittää, onkin kirjan ilmapiiri ja tunnelma. Tätä ihanaa valheellista todellisuutta voisi hengittää loputtomiin.

Sitten yhtäkkiä, sydäntä riipivällä tavalla, todellisuus iskee vasten kasvoja. Huomaat, että ne surullisen kuuluisat viimeiset 20 sivua lähtee käyntiin. "Voi Ei! Tää loppuu kohta!! Ja vielä pitäisi selvitä tämä ja tuo asia!!! Voi ei, tulee kiire! ÄÄK! I wish this would continue for ever!" Sitä sitten tosiaan lähtee count down siihen hetkeen, että kirja loppuu. 

Ja se hetki tulee, jonka kaikkein vähiten haluat tapahtuvan tämän teoksen kohdalla. Sormet kääntävät esiin viimeisen sivun. Hetki vielä tuota taianomaista tunneta, ja sitten kaikki on ohi. Enää ei pääse kirjan tunnelmaan takaisin yhtä intensiivisesti, kuin mitä ennen viimeisen sivun lukemista oli, koska olet juuri traumatisoitunut tajutessasi, että joudut elämään tästä lähin ihan normaalia elämää, ilman kirjan hahmojen läsnäoloa elämässäsi. Hetkeksi mielen valtaa puulla päähän-olotila, kun koitat jäsentää kirjan tapahtumia vielä kerran mielessäsi. Jäikö jotain huomaamatta, jokin kiva pikku yksityiskohta? Miten voin koskaan pitää, saatika rakastaa mitään toista kirjaa yhtä paljon? Voinko enää nauttia muista kirjoista?

Juuri silloin näet (ikunasta, puiston penkiltä tai missä nyt ikinä kirjaa luetkin) ihmisten nauravan ja iloitsevan elämästä, ja pohdit, miten muut voivat jatkaa elämäänsä, kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka sinä olet juuri suruissasi aloittamassa eräänlaista eroprosessia jo rakkaiksi tulleista henkilöistä.


Ja sitten päätät lievittää tuskaa tarttumalla uuteen kirjaan. Ja mikäli sinulla käy hyvä tuuri, uusi rakastuminen uuteen tarinaan syttyy. Kunnes enään on vain 20 sivua jäljellä....

-Pikku


tiistai 11. elokuuta 2015

Meren Katedraali

Teos: Meren Katedraali
Kirjailija: Ildefonso Falcones
Kustantaja: Bazar

Arvosana: 9+


Meren Katedraali on verkkaisesti etenevä aina alusta asti, vaikkakin jokseenkin hieman surumielinen. Tavallaan siis sopiva omalle ajalleen, sillä keski-ajalla elämä oli olosuhteiden vuoksi monelle kovaa ja katolinen kirkko hengitti niskaan; niin myös kirjassakin. Mutta kuitenkin sopivalla tavalla.

Tämä kirja on hurmaava selviytymistarina Arnausta ja pidin erityisesti siitä, että tietyt henkilöt esiintyvät myös myöhemmissä vaiheissa, eli kirjailija ei vain ainoastaan kirjoittanut heitä lyhyeksi aikaa, vaan hän tuo heidät myöhemminkin nättämöille sivurooleihin.

Kirja alkaa Arnaun vanhempien häistä ja siellä tapahtuvista traagisista tilanteista ja jatkuu aina Arnaun elämässä myöhemmälle iälle saakka. Henkilöhahmot ovat mielestäni hyvin uskottavia ja pidin siitä, että myös sivuosassa olevien henkilöiden hahmot eivät jääneet liian pliisuiksi, latteiksi tai yksitahoisiksi, sillä Falcones on selkeästi halunnut kuvata tapahtumien lisäksi myös ihmiset tapahtumien takana.

Ymmärrän hyvin, miksi tämä kirja on myynyt yli 4 milj. kappaletta, sillä tarina tarjoaa kaikkea: Seikkailuja, ystävyyttä, toivoa, draamaa, epäoikeudenmukaisuutta, oikeudenmukaisuutta ja rakkaustarinan. Lisäksi kirja pursuaa 1300-luvun aikaisen elämän ja talouden kuvausta, että se tarjoaa varmasti toisella ja kolmannellakin lukukerralla aivan ehdottomasti erilaisen kokemuksen. Tällä ensimmäisellä kerralla luin tarinan. Seuraavalla kerralla luen historian ja Barcelonan tapahtumat ja muodostan niistä paremman kuvan itselleni.

Huomautus: Ensimmäiselle lukukerralle, kun pääasiassa haluaa vain tietää "Mitä Arnaulle sitten tapahtui", varsinkin kirjan loppupuolella olevat historialliset faktat ja Santa Maria del Marin arkkitehtuurin kuvaus olivat ehkä hitusen liikaa. Toivon, että seuraavalla kerralla niistä jaksan innostua enemmän, koska minun ei tarvitse enää jännittää mitä tapahtuu seuraavaksi. Tästä huolimatta, kirja eteni kuitenkin sujuvasti.

Olisin mielelläni varannut menolipun Barcelonaan tämän luettuani. Mutta vain menolipun, sillä tämä kirja pitää ehdottomasti paljon nähtävää sisällään ja nehän on pakko käydä paikanpäällä etsimässä: Miltä näyttää savenvalajien kaupunginosa nykyään? Onko satama tosiaan ollut sellainen, kuin kirjassa kuvattiin? Ei sellaiselle matkalle voi varata paluulippua, koska sehän voi venyä vaikka kuinkapitkäksi matkaksi. ;D

Varmaa on se, että mikäli joskus matkustan Barcelonaan, luen tämän kirjan ehdottomasti uudelleen ennen reissua! Siitä ei tule shoppailumatkaa, vaan 1300-luvun Barcelonan jäjlitysmatka.

-Pikku