HUOM!


Blogi muuttanut: www.tiinapasanen.fi


sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Ruusujen Sota - Myrskylintu

Teos: Ruusujen sota - Myrskylintu
Kirjailija: Conn Iggulden
Kustantaja: Seven / Otava
Kenelle: Erityisesti Englannin historiasta kiinnostuneet

Arvosanani: 9


Kyllä vaan, ruusujen sota ei päästänyt irti, vaan oli sitten pakko tutustua samaan aiheeseen eri sarjan kautta.  Tämä Igguldenin kirjasarja aloittaa taustoituksen paljon, paljon kauempaa kuin Gregoryn sarja, ja sen vuoksi ymmärrys koko sotkuun ja valtataisteluun lisääntyy. Kolonialismmi tuntuu olevan kaiken pahan alku ja juuri, mutta samalla myös ihmisen halu valtaan on sangen pettävä.

Conn Iggulden on vahva kirjailija, joka osaa kirjoittaa mielenkiintoisesti myös ehkä vähän hankalastilähestyttävästäkin aihetta ja kuvakulmasta. Jos kritisoin Philippa Gregoryn tapaa juosta tapahtumasta toiseen, sitä väitettä ei kyllä todellakaan voi iskeä Igguldeniin, siitäkin huolimatta, että kirjailija itse myöntää jouduttaneensa historian tapahtumia saadakseen tarinasta mielenkiintoisen. Niin, kuinkas paljon kirjailija saa muuttaa historiaa, sillä kustannuksella, että kirjasta tulee luettava?
Tässä vaiheessa pieni historiafriikkiyteni nostaa päätään ja turauttaa: "Ei yhtään!!" mutta toki lukijana minun on annettava kirjailijalle se tila, jonka hän tarvitsee. Jos kirjailijan tarvitsee ottaa erivapauksia historiasta, se hänelle suotakoon. Olen silti sitä mieltä, että tiettyjen tapausten jouduttaminen siten, että mikä tosiasiassa kesti kolme vuotta, kesti kirjassa vain vuoden, tämä ehkä olisi voitu tehdä toisin. Tämä oli kuitenkin kirjailijan valinta, joten enempää en siitä naputa.

Igguldenin luoma kuninkaan vakoojamestari Derry Brewer oli aluksi mielestäni se paha ja inhottava mies, joka on ylimielinen ja vallanhimoinen. Kuitenkin alle sadan sivun jälkeen minun mielipiteeni Derrystä alkoi muuttumaan vähitellen ja loppupuolella hän oli jo muuttunut sankariksi. Pidin siitä, että Derryllä leikkaa ihan äärettömän hyvin ja hänessä on särmää, kuitenkin Derry ehkä pehmeni halinalleksi tai ainakin ns. tavalliseksi ihmiseksi, mitä vähän mietin, oliko Derryn pehmous harkittua pointin tekemistä. Onko Derry seuraavassa osassa taas ministi pahis vai pehmoutunut hyvis? Joka tapauksessa, niin ennalta arvattavaa kuin se onkin, Derry on mun lemppari!

 Igguldenin tapa kirjoittaa vaatii aluksi pientä tottumista, sillä hän pomppii, ainakin tässä teoksessa, vähän väliä henkilöstä ja maantieteellisistä paikoista toiseen. Milloin ollaan Lontoossa Derryn, Williamin ja Kuninkaan Henrik VI:n kanssa ja milloin Ranskassa Margaretan tai niskuroivien häädettävien englantilaisten luona, jne. Siitä huolimatta tarina veti mukanaan ja voisin sanoa pitäneeni tästä teoksesta enemmän kuin Valkoisesta kuningattaresta. Itseasiassa pidin niin paljon, että aloin metsästää myös kirjailijan muita teoksia itselleni ollessani vasta alle puolessa välissä teosta. (Huuto.net on tästä lähin paras ystäväni!)

Huomaan myös, että sillä on selkeästi väliä, kuka on esitelty ensin. Valkoisen kuningattaren myötä olin tietenkin päähenkilön puolella, mutta tässä teoksessa, mikä ulottuu aikaan ennen Margareta Anjoulaisen kruunajaisiakin, huoman, haluavani olla tämän puolella. Sydäntäni särki kovasti, kun yritin pitää pääni kylmänä ja muistaa, mitä on tulossa seuraavissa sarjan osissa.

Igguldenin tapa pomppia paikasta ja henkilöstä toiseen vaatii aluksi totuttelua, mutta kun pääsen henkilöihin käsiksi paremmin, huomaan tämän olevan varsin nerokas tapa osoittaa lukijalle, ettei tässäkään tarinassa ole saduista tuttuja asetelmia eli niin kutsuttuja hyviksii tai pahiksii, mutta on vain ihmisii, jotka toimivat omista lähtökohdistaan ja motiiveistaan käsin. Tässä nostan hattua kirjailijalle, sillä tällaisessa tarinassa olisi erittäin houkuttelevaa, ja helppoa, kuvata tietyt henkilöt, esim. voittajat, vain hyvinä henkilöinä ja vastustajat läpensä pahoina. Kuitenkin tällä teoksella voi ymmärtää tapahtumien todellisen kulun tai ainakin luonteen, mikäli ottaa huomioon kirjailijan ottamat erivapaudet historiasta. Kuten aiemmpana on todettu, nämä erivapaudet ovat hyväksyttäviä, mutta ne on hyvä tunnistaa, sillä teos on niin toden tuntuinen, että on pakko muistuttaa itselle, ettei kyseessä ole taikapeili, jolla näkee 100% totuuden menneestä. Kukaan ei siis ole istunut kirjoittamassa näitä henkilöiden keskusteluja ylös, jotka kirjailija olisi kääntänyt modernille kielelle. Kirjailijan tietomäärä on kuitenkin vertaansa vailla ja tämän teoksen eteen on nähty paljon vaivaa. En malta odottaa, että ehdin aloittaa kakkos osan. Toivottavasti kolmonen siirretään paperikansiin PIAN.

-Pikku

perjantai 26. helmikuuta 2016

Myynnit kertovat kaiken, vai kertovatko?

Eilen päädyin pohtimaan seuraavanlaisia, täysin hypoteettisia oletusleikkejä. Mitäs sä oot mieltä?

Oletusleikki 1
Oletetaan, että kirja X myy maailmanlaajuisesti 4,2 miljoonaa kpl.
Oletetaan, että 3 miljoonaa ei pitänyt kirjasta X.
Onko kirja X automaattisesti huono kirja?

Valtaosa ei siis pitänyt kirjasta, mutta sivutammeko me sen, että 1,2 miljoonaa kirjan ostanutta kuitenkin piti kirjasta?

 Tarkoittaako esim. goodreadsin sivuilla alhaiset arvosanat tällaisilla lukumäärillä sitä, että ne ihmiset, jotka pitivät kirjasta joutuisivat häpeämään sitä, että tykkäävät siitä, mistä tykkäävät?



Oletusleikki 2
Oletetaan, että kirja Y myy maailmanlaajuisesti 4,2 miljoonaa kpl.
Oletetaan, että 3 miljoonaa pitää kirjasta Y.
Onko kirja Y automaattisesti menestysteos?

Kirja on siis ollut myyntitykki, eikä suotta. Siinä on selkeästi ollut mahtavia oivalluksia ja peruselementit ovat kohdallaan tai ainakin kirjailijan edelliset teokset ovat olleet sitä ja tältä odotetaan samaa. Tai ainakin kustantajan markkinointikampanja on ollut onnistunut. Eli tarkoittaako hyvä myynti aina sitä, että kirja on automaattisesti kaikkien mielestä huippuhyvä??

Toisaalta kirjailija lienee lukijakunnalle ennestään tuttu, mikä saattaa vaikuttaa ehkä yksittäiseen lukijaan siten, että tulee tunne: "mun pitää tykätä tästä, koska mun vaan pitää tykätä!!!!". Luoko se, että esim goodreadin sivuilla pääasiassa kaikki arvostelut ovat ylistäviä tekstejä jotenkin sivistymättömän leiman sellaisen otsaan, joka ei kirjasta pitänyt?



Oletusleikki 3
Oletetaan, että kirja Z myy Suomessa vähän. Hyvin vähän. Itseasiassa erittäin surullisen vähän.
Onko kirja Z automaattisesti huono?

Mitäpä jos kirja Z kuuluukin sellaiseen genreen, että se on valtaosalle suomalaisista lukijoista vähemmän tuutu, tuntematon tai muuten vain ei niin mediaseksikäs? Ehkä kirja ei kertonut sotavuosista, tai päähenkilö ei ole lievästi alkoholismiin taipuvainen keski-ikäinen mies, joka yritä selvittää itseään. Ehkä kirjailija ei ole tuttu, kustantaja ei ole päättänyt panostaa kirjan markkinointiin, koska siltä tulee tähtikirjailijan kirja samassa kuussa ulos tai jos jostain syystä lukijat vain eivät joulumyynnin keskellä huomaa kirjaa Z, muiden juuri tulleiden uutuuksien keskeltä?

Olisiko niin, että surullisen vähän myynyt kirja Z voisi sittenkin olla oikeasti hyvä kirja, ja ne, jotka eivät ole sitä vielä ostaneet, saattaisivat oikeasti rakastua teokseen, mikäli löytäisivät kirjan luo?




Onko kirja arvokas vain silloin, kun se on myynyt paljon ja kovaa huutava joukkio pitää kirjasta? Onko oikein kirjaa, kirjailijaa, kustantajaa tai yksittäistä lukijaa kohtaan, että sananvapauden nimissä asetutaan barrikaadeille huutamaan oman "ryhmän" mielipidettä ja katsotaan kumpaan leiriin kuuluu enemmän porukkaa tai kummasta lähtee isompi ääni? Entäs ne kirjat, joiden fanit ovat hiljaa? Eikös heidänkin mielipiteensä kirjasta ole yhtä arvokas kuin päällepäsmäröivien rähisijöiden? (Ai, ei?)

Minulle liiallinen pikkutarkkuus ja se, jos yhteen yksityiskohtaan jäädään liian pitkäksi aikaa, tuottaa allergisia reaktioita. Se ilmenee muun muassa veltostuvana kiinnostuksena, nykivänä verisuonena silmäkulmassa, mikä tietysti johtaa siihe, että silmäni alkaa pomppia sivuilla eteenpäin lukematta useia rivejä. Mutta jos yhdestä paidannapittamisesta ja sinä aikana käydystä päänsisäisetä keskustelusta, jossa mitetitään kauppalistaa ja sitä, miten lattia pitäis imuroida, saadaan neljä sivua pitkä, niin ei kiitos! Ei vaan ole mun juttu. Siitä huolimatta, kyseinen kirja saattaa olla jonkun toisen mielestä aivan tajunnanräjäyttävä teos, koska siinä kuvataan niin tarkasti ihmismieltä ja sitä, miten pikkutarkasti ihmiset miettii koti-askareita ennen kuin lähtevät arjen töihin. Mutta kumman ryhmä huutaa lujempaa? Kumman ryhmä on enemmän oikeassa? Vai onko kummatkin?

VAI olisiko niin, että jos kirja Y on myynyt 4,2 miljoonaa kappaletta, maailmanlaajuisesti taaskin,, niin kertooko se 4,2 miljoonaa meille oikeasti mitään? Mikä tekee kirjasta hyvän tai huonon? Olisiko meillä kaikilla lupa omaan mielipiteeseen? Lakattaisiinko pelkästään tuijottamaan myyntitilastoja ja kuunneltaisiin, mitä mieltä toinen on? Käytisiin niinkuin dialogia, jossa arvostetaan toisen päinvastaista mielipidettä, eikä yritettäisi käännyttää sitä. Että se toinen olisikin arvokas oman mielipiteensä kanssa, eikä vain kohde, jonka tyhmä mielipide tulee voittaa?

 Onko sillä nyt niin suurta väliä, jos hän ei pidä siitä teoksesta, jota itse rakastaa? Eikö erilaiset mielipiteet juuri kerro siitä, että maailmaan vielä mahtuu erilaisia kirjoja erilaisille lukijoille? Let´s embrase it!


-Pikku


ps. halusin tähän ottaa maailmanlaajuisen näkökulman ihan puhtaasti vain siitä syystä, että halusin leikkiä huimalla määrällä joko inhoa tai rakkautta. Tämä ei perustu mihinkään tiettyyn kirjaan ja numerot täysin keksittyjä kaikki.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Valinta


Teos: Valinta
Kirjailija: Kiera Cass
Kustantaja: Pen & Paper


Kenelle: Yläaste-lukioikäiselle, joka kaipaa vaihtelua vamppyyrikirjoista

Arvosanani: 8 (johtuu ihan selkeästi iästäni)



Sain kirjan arvistelukappaleena kustantajalta. Sydämellinen kiitos. <3

Olen kirjoissa siirtynyt ns "oikeaan ja raskaaseen proosaan", mutta kurkistus Young Adult (Nuoret Aikuiset) kategoriaan oli ihanan virkistävää. Ensinnäkin siellä ei kirota, toisekseen kaikki on suhteellisen kevyttä (myös jännittävät multihuipentumat ovat melko easyjä, eli sydän ei hyppää jännityksen vuoksi rinnasta) ja kolmanneksi kerronta on suoraviivaista, eikä se yritä olla mitään erityistä taiteellisuuden tajunnan tuolla puolen tai turhia kikkailuja. Pidän näitä kaikkia ominaisuuksia siis hyvänä. Liian raskaiden (ja kesken jääneiden) kirjojen jälkeen on oikeasti mukavaa nauttia vain lukemisesta.

Mua harmitti, ettei tätä ollut mun nuoruudessa. Olisin varmasti tykännyt. Muistan vieläkin, miten koin itseni väliinputoajaksi kun heppakirjat alkoivat jäädä taakse, mutta ns. aikuisten proosa ei vielä tuntunut omalta. Tämä olisi ollut minulle omint silloin. Minusta me suomalaiset olemme aika vaativia lukijoita, jotka nautimme raskaista teoksista ja kirjailija ei saa päästää lukijaansa helpolla. Eli aika paljon päinvastaisia, kuin mitä jenkkiläisellä lukijakunta on. JA vaikka jenkkiläinen YA ei välttämättä tuo hirveästi ylimääräistä jännitystä elämään, luin Kiera Cassin Valinnan yhdeltä istumalta. Kirjaimellisesti.. En noussut en hakemaan vettä, vaikka janotti, vaan yön pimeinä tunteina luin kirjan nonstoppina loppuun, kirja ei päästänyt irti. 

Tämä sarja on erittäin tervetullut tuulahdus keveyttä, nuoruutta, viattomuutta ja prinsessakermakakkumaista pikku kapinointia. Kyllä, meidän sankarittaremme on 17-vuotias kuvankaunis sisupussi. Tämän prinsessaunelman päähenkilönä nähdään ihan tavallinen tyttö, joka päätyy vasten tahtoen kilpailemaan 34:n muun kuvankauniin tytön kanssa Prinssi Maxonin sydämestä.


Valinnan päähenkilö America Singer on kertojaäänenä ja suorastaan rakastin Cassin tapaa kirjoittaa American puheen jälkeen lainausmerkkien ulkopuolelle American täydentävät ajatukset. Pieni punapäämme on pippurinen tyttö, joka toisinaan tajuaa pitää ajatuksensa omina tietoinaan, onneksi.

Tarinamme sijoittuu tulevaisuuteen, jossa USA:ta ei enää ole. Kiina ja Venäjä ovat valloittaneet USA:n, mutta sittemmin itsenäistyttyä, perustettiin Illéa, ilmeisesti 35 osavaltiontapaista käsittävä alueen kuningaskunta. Yhteiskuntaan tuo särmää se, että kahdeksanportaisen kastijärjestelmän lisäksi valtiolla on holhoavia lakeja, kuten siveyslaki ja pimeällä ulkonaliikkumiskielto. Jokainen kruununperillinen (prinssi) naitetaan jollekin Illéan omista tytöistä, ja niinpä Prinssi Maxon etsii nyt morsianta unelmien poikamiestyyppisen kilpailun muodossa, ja pahaksi onnekseen myös America tulee valituksi kisaan, ehkä valtakunnan ainoana tyttönä, joka ei halua kisaan.

Cass on onnistunut tuomaan yläasteen jännitteet hyvin elävästi. It was high school all over again! Se nuoruuden palo ja into, kun luulee tuntevansa itsensä, mutta seuraavassa hetkessä ei tiedä yhtään mitään ja sitten kriiseillään, koska nyt heti on pakko tietää kaikki seuraavan 20 vuoden tunteet, ajatukset ja tapahtumat. UUH! Elin nuoruuteni kriiseilyn tulevaisuudestani uudestaan.




Sarjaan tuo alle kaksikymppisille ominaista dramaatiikkaa kunnon kolmiodraama. Molemmat miehet ovat Americasta ihania, mutta valitettavasti kahdessa on yksi liikaa, ja lukija kyllä tietää kumpi on ylimääräinen (vai tietääkö?). Aspen oli ensin ja näin ollen oikea rakkauden kohde, mutta Prinssi Maxon on rakkaudessaan vahvempi, kunniallisempi ja vilpittömämpi. Kuintekni rakkaus Aspeniin on vahva, mutta Maxon vaikuttaa hetki hetkeltä yhä ihanammalta. What to do?

Ollessani 13-16-vuotias, olisin varmasti pitänyt Valintaa tajunnanräjäyttävänä kokemuksena, sillä näin Americassa samaa ehdottomuutta kuin itsessäni silloin, ja kuka teini-ikäinen tyttömäinen tyttö nyt ei pitäisi Prinssille Prinsessa  -sadusta? Cass on rakentanut American päättäväiseksi, älykkääksi (toisinaan ehkä jopa vähän liiankin, America nimittäin päätyy myös vähän ohjaamaan Prinssi Maxonin ajatuksia maan johtamisen suhteen, ottaen huomioon heidän ikänsä), mutta onneksi myös virheitäkin tekeväksi (liian täydelinen ei ole aito), hyväntahtoiseksi ja ystävälliseksi nuoreksi naiseksi, johon on yhdistetty tyhmänrohkeaa ja aitoa ihailtavaa rohkeutta.


Hienosta suorituksesta huolimatta, Cass ei mielestäni kuitenkaan onnistunut tuomaan kuvan kauniille Americalle mairittelevaa ominaisuutta, kun tämä kieltää kaikia kutsumasta itseään kauniiksi. Sen sijaan, että tällä olisi saanut tyylipisteitä nöyryydestä, joudun valitsemaan joko huonon itsetunnon tai hienoisen ylpeyden välillä. Ylpeydellä tarkoitan sitä, että America on selvästi päättänyt ettei ole kaunis ja tavallaan ylpeä siitä, että on tavis. Toisaalta, ehkä America on niin epävarma itsestään, että itsepuolustukseksi onkin niin ulospäinsuuntautunut ja rohkea. (Tälllainen syväanalyysi Americasta vaatii myös jatko-osien luvun, jotta voi päästä selvyyteen, onko Cassille tapahtunut huolittelematon kömmähdys vai onko se tarkoituksella kirjoitettua.) Lisäksi minua vähän häiritsi Aspenissa ja Prinssi Maxonissa se, että tietyissä kohdissa tuntui siltä, kuin he olisivat olleet kaksikymppisen kropassa kolmekymppisen kyspsyydellä. Ja Prinssi Maxson antaa Americalle anteeksi aivan liian helposti, tarinasta olisi tullut jännittävämpi, vähän lisäämällä draamaa tähän.




Sydämeni veivät auttamattomasti American kamarineidot. Voi, että minä rakastin heitä!  <3 Varsinkin Lucy oli onnistunut hahmo. Voin vain kuvitella, miten innoissaan hän töiden lomassa sopertaa muille tytöille tavanneensa prinssin, samalla kun loistaa kuin 200 watin lamppu ja kuinka kamarineidot keskenään supattavat tehdäkseen varmasti kaikkensa, jotta heidän suosikkinsa ei varmasti puvustuksen vuoksi tipahda kisasta. (Näitä kohtauksia ei ole kirjassa, mutta näen ne sieluni silmin.) Mitä kullanmuruja he ovatkaan! Toivottavasti Cass ei unohda heitä seuraavissa osissa! (Muuten minen ala!)

Minä pidin kirjasta, mutta voi kuinka paljon olisinkaan halunnut rakastaa sitä, luulen että olen vain vähän liian vanha. Kuten sanottu 13-vuotias Pikku olisi kyllä varmasti rakastanut tätä ja hihkunut ilosta kolme viikkoa nukkumatta lainkaan, koska unelmoi vain kirjan tapahtumista ja jatko-osista, joiden odottaminen olisi elämää suurempi katastrofi. Pluspisteitä annan myös The Selection -sarjan kansista, ne ovat niin kauniit, etten epäile hetkeäkään, etteikö sarja tule pääsemään kirjahyllyssäni paraatipaikalle, sitten kun sarja on kokonaan suomennettu.

Omassa viattomuudessaan Valinta on niin vastustamaton, etten millään malta odottaa jatko-osaa. Samalla toivon hartaasti, että tekeillä olevasta elokuvasarjasta tulisi hyvä. Haluan ehdottomasti lukea sarjan muutkin osat, sillä tarina on kirjoitettu erittäin kauniiksi, ja eihän nyt pukuloistoa ja eleganssia voi koskaan olla liikaa: 
Kerran elämässään pikkuprinsessa, aina pikkuprinsessa.  <3



-Pikku

torstai 18. helmikuuta 2016

Punainen Kuningatar

Teos: Punainen Kuningatar
Kirjailija: Philippa Gregory
Kustantaja: Bazar
Kenelle: Historiallisista, mutta ei niin valikeaselkoisista teoksista pitäville lukijoille

Arvosana: 8

1400-luvun ruusujen sota jatkuu. Tai siis pitäisikö sanoa laajenee, vai että yksityiskohdat tarkentuvat? Margareta on Henrik VI:n pikkupikkuserkku (kolmannetserkukset) ja siten Lancastereiden huonetta. Sen sijaan myöhemmin kirjassa seikkaileva, ensimmäisen kirjan sankari, kuningas Edward, on vallananastaja ja näin ollen Margaretan mielestä Jumalan itsensä kirouksen ansainnut. Harmi vain, kun Margaretan pahaksi onneksi Edward vain on niin sikiävää sorttia, että lapsia tulee vuodesta toiseen ja perillisiä (poikia) peräti kaksi koko aviollisten lasten kööriin (plus äpärät), mikä niin kovasti kismittää Margaretaa, joka on onnistunut synnyttämään vain yhden lapsen koko elämänsä aikana. Savuavaa kiukkua onneksi lievittää hieman se, että hänen lapsensa on poika ja näin ollen Margaretan silmissä laillinen perillinen. Vahinko vain, että lähes koko aikuistuvan elämänsä ajan Henrik Tudor joutuu kasvamaan maanpaossa.

No anyway! Punainen kuningatar kertoo siis samoisista tapahtumista, kuin Valkoinen kuningatar, tosin tällä kertaa Lacastereiden näkökulmasta. Teoksesta käy hyvin selväksi kuka on kuka: Lancasterit ainoita oikeita kruunun perillisiä, sillä he ovat Edward III:stä jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa, ja päähenkilö Margaret Beaufort (myöhemmin Tudor, Stafford ja Stanley) on kuningas Henrik VI:n vannoutunut ihailija.


Margaretan tekee mielenkiintoiseksi hahmoksi se, että hänessä yhdistyvät kaikki mielikuvani keskiaikaisesta vallankahvassa roikkuvasta kristitystä kuin vain olla ja voi. Margareetan ehdottomaksi esikuvaksi nousee jo pienenä tyttönä Jeanne d´Arc lujan uskonsa ja rohkeutensa vuoksi. Margareetan oma usko alkoi selkeästi viattomasta rakkaudestaan Jumalaan, mutta nuoreen ja vaikutuksille alttiiseen mieleen on silti
helppoa istuttaa ylpeyden siemen, niin oman äitinsä kuin milloin minkäkin auktoriteetin ansiosta. Margareta yrittää vastustaa äitinsä opetuksia ja aikeita sekä unelmoi puhtaasta ja pyhästä elämästä luostarissa, jossa hän voisi oppia tuntemaan pyhiä kirjoituksia. Lisäksi mielenkiintoa henkilöä kohtaan lisä varsinkin Margaretan aikuisällä tämän viljelemät ajatukset Elisabeth Yorkilaisesta ja erityisesti syytökset noituudesta.


Margaretan kohtaloksi kuitenkin osoittautuu niin monen keskiaikaisen tytön traaginen kohtalo, ja hän joutuu naimisiin aivan liian aikaisin (Oliko Margareeta peräti 12 -vuotias?). Tuon pienen tytön elämä ja maailma murtuu, kun hän joutuu yli kaksi kertaa itseänsä vanhemman miehen sänkyyn ja omaisuudeksi. Ja kuka on tuo uusi omistaja? No Henrik VI:n velipuoli Edmund Tudor tietenkin, eli Margareetan pikkupikkuserkku. (Hyvin menee, mutta menköön, NOT!) Tuloksena on vuoden
yrityksen jälkeen perillinen Lancastereille ja Tudoreille. Synnytys on kuitenkin kaikkea muuta kuin toivotunlainen, mikä johtunee ainakin osittain Margaretan liian nuoresta iästä. Synnytyksen aikana, lähes kuoleman kielissä Margaretan mukana tullut palvelija, eli vahtija, muistuttaa lapsenpäästäjiä Margaretan oman äidin määräyksestä: "jos täytyy valita, lapsi jätetään henkiin" -meiningistä. Tämä tietenkin jättää pysyvän jäljen tyttöpoloisen sielunmaisemaan.


Elämä ei kulje helppoja teitä, ja pian vasta pieni tyttönen huomaa olevansa äiti, leski ja rakastunut edesmenneen miehensä veljeen, tietäen, ettei yhteistä tulevaisuutta ole ja hänen poikansa tie seuraavaksi kuninkaaksi on pitkä ja rosoinen. Taas kerran Margareta löytää itsensä tilanteesta, jossa hän päätyy naimakauppojen kohteeksi. Tällä kertaa miehelle, joka on suorastaan rauhaa rakastava pelkuri keskellä kaikkien aikojen mehukkainta serkussotaa, jolloin katsotaan kuka on kenenkin puolella. Erittäin turvallinen vaihtoehto sanoisin, mutta tässä vaiheessa Margareetan katkeruus ja vallanhimo on alkanut jo kasvaa. Siitä huolimatta, että Margaretan sydän alkaa tummua vihasta ja katkeruudesta, hän alati haaveilee pyhästä elämästä ja eräänlainen kieroutunut ylpeys omaan paremmuuteensa ja pyhyyteensä kietoo hänen mielensä. Ihan hengästyn. Miten voi olla noin tekopyhä ihminen näkemättä sitä itse?

Uskon, että mikäli Margareta olisi tosiaan saanut elämässään erilaiset kortit, hän olisi ehkä saattanut perustaa Engallin historian ihmeellisimmän ja laajalle levittäytyneimmän luostarikunnan ja orpokodin, Hän päätyi kuitenkin käyttämään uskoaan ja sokaistui vallantavoittelustuaan pojalleen niin kovasti, että vain yhtä harhaisesti voi käydä niille, jotka tekevät uskontonsa nimissä hirmutekoja. Uskon, että muun muassa ristiretket ovat saaneet alkunsa yhtä sokaistuneesta uskosta yhdistyneenä rahan- ja vallanhimoon. Margaretan äidinrakkaudelle, suojeluvaistolle, ylpeydelle sekä vihalle Yorkeja kohtaan ei näytä tulevan loppua.

Vaikka Gregory onkin onnistunut kuvaamaan Margaretan motiiveja hyvin, on ylpeydestä ja vihasta  toisinaan vähän raskasta lukea. Margareta on niin negatiivinen ja surullinen hahmo, että hänen tarinaansa on sekä puuduttavaa että sydäntäsärkevää lukea. Vaikka Gregoryn tapa kiitää kohtauksesta toiseen on mukavaa, on hänellä silti oma tapansa jättää niin monia asioita huomaamatta. Sarjan lukeminen on melko kahtiajakoista lukea, sillä samaan aikaan haluan tietää Gregoryn näkemyksen tapahtumien kulusta, sillä hän on selkeästi tehnyt pitkän tutkimuksen aiheesta (kts lähdeluottelo) ja samalla toivoisi koko ajan, että henkilöhahmot olisivat jotenkin aavistuksen vahvemmat. Kuitenkin tapahtumien toisto hieman puuduttaa.


Vaikka Punainen kuningatar on itsenäinen teos, on se kutienkin nähdäkseni niin kovasti jatko-osa, ettei sitä kannata lukea ilman kunnon pohjatietoja tai että on lukenut Valkoisen kuningattaren. Tämä johtuu siitä, että vaikka teoksessa kerrataankin kaikki samat tapahtumat, mitä Valkoisessa kuningattaressa, Gregory pysyy tyylilleen uskollisena ja juoksee tilanteesta toiseen, enkä usko, että olisin osannut yhdistellä tilanteita, syitä tai seurauksia toisiina, mikäli en olisi tutustunut aiheeseen ykkösosan kautta.

-Pikku

perjantai 12. helmikuuta 2016

Sinulle, joka rakastat Prinsessaunelmia ja pinkkiä hattaraa




En ollut uskoa silmiäni, kun useamman sattumuksen seurauksena Prisman verkkokaupan sivuilla minua tuijotti Kiera Cassin  The Selectionin kannesta tuttu punahiuksinen nainen upeassa sinertävässä iltapuvussaan, ja kannessa luki suomeksi Valinta.

Sivuhuomautuksena, että The Selection on myynyt Yhdysvalloissa 3 miljoonaa kpl ja muualla maailmassa 2,5 miljoonaa, eli yhteensä 5,5 miljoonaa kpl! Sarjasta on myös tuossa elokuvasarja.
JA nyt ensimmäinen osa on saatavilla suomeksi.

Olin joitakin viikkoja aikaisemmin pyytänyt Kanadassa asuvaa ystävääni metsästämään minulle Cassin sarjan jo ihan vain sen kauniin ulkoasun takia. Olemme muuttaneet uuteen asuntoon, ja ylimääräinen huoneemme on vierashuoneen sekä kirjaston hybridi, johon haluan nämä kauniskantiset kirjat. Tietenkin ilahduin, kun huomasin, että nyt kyseinen sarja on saatavilla myös suomeksi, sillä mielummin suomenkielinen kuin vieraskielinen. Näin on monestakin eri syystä. Haluan lukea omalla äidinkielelläni, haluan tukea kääntäjien työtä, ja haluan, että jatkossakin kustantajat kääntävät erilaisia kirjoja.

Pelkäsin kuitenkin kovasti, ettei Valinnan virallisella suomenkielisellä kustantajalla, Pen & Paperilla ole aikeita jatkaa sarjaa tai että kirjan kannet muutetaan. Nopea sähköpostin vaihto Pen & Paperin  kanssa osoitti pelkoni turhaksi. Ensinnäkin he olivat innostuneita Valinnasta ja vakuuttelivat, että suunnitelmissa on julkaista lisää ja ehdottomasti alkuperäisillä kansilla. JES! En ymmärrä mikä vimma kustantajilla on uudistaa kirjojen kannet, vaikka alkuperäiset ovat loistavat. Jotkut tekevät niin jopa kesken sarjan, eivätkä vaihdetut kannet välttämättä aina ole paremmat kuin alkuperäiset. Pen & Paperin edustaja ystävällisesti kertoi, että sarjan kakkososan julkaisupäivämäärä on heillä vielä mietinnässä.

Kiera Cass kirjoittaa YA kirjoja (Young Adult = Nuoret Aikuiset), joille tunnusomaista on, että päähenkilöt ovat n. teini-ikäisiä, ja yleensä YA kirjat ovat sen ikäisten suosiossa. Tämä sarja on ensimmäisen osan takakannen perusteella erittäin tervetullut tuulahdus keveyttä, nuoruutta, viattomuutta ja prinsessakermakakkumaista pikku kapinointia. Tämän prinsessaunelman  päähenkilönä nähdään ihan tavallinen tyttö, joka päätyy vasten tahtoen kilpailemaan 34:n muun kuvankauniin tytön kanssa Prinssi Maxonin puolison tittelistä.

Odotan kovasti tämän kauniin kirjan lukemista, sillä juuri nyt olisi oikein hyvä aika pienelle välipalalle, jossa voi vain nauttia kaikesta kauniista ja itse lukemisesta.

-Pikku

Ps.
Seuratkaa Pen & Paperin Instagram tiliä, jossa julkaistaan Valinta -aiheinen kilpailu ihan lähi aikoina.