HUOM!


Blogi muuttanut: www.tiinapasanen.fi


tiistai 22. maaliskuuta 2016

Teemestarin kirja

Teos: Teemestarin kirja
Kirjailija: Emmi Itäranta
Kustantaja: Teos
Kenelle: Lyyrisestä ja taiteellisesta tarinasta pitäville, joiden sisällä asustaa ympäristö-ja luonnonsuojelija vietti



Emmi Itärannan Teemestarin kirja on erikoisella tavalla vangitseva. Erikoinen siksi, että vaikka en pitänyt siitä, halusin joka solullani saada sen luettua ja kesken jättäminen ei tullut kuuloonkaan. Ehkä osaan antaa tälle kirjalle arvoa ajan saatossa enemmän. Ajattelemaan se kyllä pisti, joten voinemme sanoa, kirjan tehneen 100% tehtävänsä.

Itärannan tyyli kirjoittaa on taiteellinen ja vaikkei se ole ruonomuotoinen, se on kuitenkin runomainen. Runoilla on tapana piirtää kuva tai maalata maalaus, jonka sisällä tapahuu asioita ja yksi taulu riittäisi kertomaan kokonaan kirjan tarinan, samalla kun se synnyttää lukuisia lisäkysymyksiä. (Tämä poikkeaa mielestäni taasen proosasta sillä, että edes elokuva ei voi mitenkään vangita pauloihinsa hyvin kirjoitetun ja taitavasti punotun tarinaa kokonaisuudessaan, mutta runo on jotakin paljon syvällisempää.) En siis kutsuisi tätä kirjaa proosaksi, vaan luokittelisin kuitenkin runoksi, sen syvän olemuksen ja tunnelmansa vuoksi. Runomitassa sitä kuitenkaan ei ole kirjoitettu. Hanakala selittää tämän paremmin.

Kuitenkin juuri tuo taiteellisuus on minulle itselleni hyvin vierasta. Vaikka arvostan Itärannan taitoja, tyyli ei ole minulle ominaista ja siksi koin kirjan hyvin raskaaksi lukea. Aihekin on tummanpuhuva, mutta raskasta aihetta on helppo lukea, mikäli kirjailijan tyyli osuu omaan. Kuten sanottu, ehkä aika antaa minulle mahdollisuuden perspektiiviin, saatan vaikka joskus hamassa nelikymppisessä tulevaisuudessani jopa rakastua tähän. Samalla kun kunnioitan Itäranan taitoa ja koen luettavuuden raskaaksi, voin myös myöntää oman pienuuteni, en usko ikinä yltäväni samanlaiseen suoritukseen, kuin mihin Itäranta on pystynyt. Tällaisen tiedostaminen vetää nöyräksi ja pakottaa väistämättä ihailuun.

Minua itseäni harmitti kuitenkin tietyt Itärannan ratkaisut. Mikäli käsitin oikein, kirjan tapahtumat sijoittuvat reippaasti eteenpäin tulevaisuudessa Suomen alueelle, jota ei ole täysin spesifisti kerrottu, mutta oma mututuntumani on jonnekkin Kainuun alueelle?? (Saatan olla hyvin pahasti väärässä, en enää yhtään muista, mitä kaupunkeja kirjassa mainittiin, mutta päässäni sijoitin sen jonnekin sinne). Minua harmitti kovasti, kun en aivan heti tiennyt, missä ollaan, millä aika-akselilla liikutaan ja onko päähenkilö tyttö vai poika. Luulin, että liikumme jossakin japanin ja kiinan perukoilla, koska esim teemestarius ei tuntunut minusta niinkään skandinaaviselta traditiolta kuin mitä se tuntuisi aasialaiselta. Nimetkin ja mielestäni monta muutakin asiaa viittaavat Aasiaan, joten Suomen valitseminen alueeksi tuntui mielestäni vähän surullisen teennäiseltä. Pahoitteluni. Teemestarius ja teeseremonia puhuivat kaikki todella syvällisen Aasialaisen kulttuurin puolesta, jossa mennään vuosisatojen taakse, jopa aikaan ennen oman ajanlaskumme alkua. Tällaisen tuominen tulevaisuuden pohjoismaisiin maisemiin tuotti surua itselleni. Tuntui niin tekoiselta
ja väkinäiseltä lukea suomalaisten kuntien nimiä Kuusamo ja Rovaniemi tällaisen tekstin keskeltä. Ehkä Itäranta halusi viestiä lukijalle, että veden loppuminen myös Suomesta on yhtä mahdollista, siinä missä muualtakin. Tässä hän ainakin onnistui, mutta tavallaan olisin toivonut päähenkilölle jonkinlaista syvempää ammatti-tapahtumapaikan sopusuhtaa. Edes vähän enemmän Pohjoismaisempaa.

Keskustelin mieheni kanssa kirjan tapahtumista ja hän ei millään voinut hillitä tiedemies-vaihdettaan, vaan koki hyvin oudoksi joitakin Itärannan maalaamia asioita. Muun muassa Itärannan mukaan merivedestä tehty vesi tulevaisuudessakin maistuu karvaalta, mutta mieheni piti tätä visionäärimäisenä mahdottomuutena, sillä hänen mukaansa merivedestä saa makeaa. Itse en ole asiantuntija, joten mene ja tiedä.

Minua huvitti muun muassa myös se, että mikäli dystopisessa maailmassamme jossakin tulevaisuudessa, ihmisillä ei ole varaa veteen ja heidän teknologinen tietämyksensä on rajoittunutta, miksi sitten kansalaisilla on oletusasiallisesti kannettavat aurinkoenergialla toimivat viestimet, joissa on sormenjälkitunnistimet ja joissa on heidän passinsa? Vähän niin kuin somenjälkiä lukeva iPädi, joka toimii aurinkoenergialla, ja jossa on kulkuluvat ja passi. Tämä oli minusta hyvin ristiriitaisita sen kuvan kanssa, jossa ollaan vahvasti palattu aikaan ennen sähköä, risteää riisuttuun versioon nykyarmeijateknologian kanssa.

Olin kiitollinen epilogista ja sen käännekohdasta. Mikäli olisin arvannut oikein, olisin ollut hyvin pettynyt loppuun. (Olen riemuissani, että arvaukseni osui väärään!) ja vaikka lukukokemus oli puuduttavalla tavalla rankka, juurikin epilogi antoi tunteen, että olisin halunnut lukea lisää. Tuli tunne: "Noniin, nyt päästiin vauhtiin! Jokohan aloitetaan? Ai, viimeinen sivu. Ei sit varmaa aloitetakaan.."



Tämän kirjan perusteella uskaltaisin väittää, että Itäranta pitää itselleen tärkeänä nostaa yhteiskunnan keskusteluun kierrättämisen tärkeyttä ja sen vaikutuksia. Tarinan opetus on: mikäli emme pidä parempaa huolta maailmastamme, siitä ei jää jälkipolville mitään kaunista, ainoastaan länsimaalaisille vierasta selviytymistaistelua, johon kuuluu päivittäinen pohtiminen, mistä saan seuraavan vesitilkkasen janoni sammuttamiseen.



-Pikku